Kun guidelinetaan produktion sessioiden fasilitointia, kantsii tsekata asap fasilitaattorien kompetenssi, että fokusoidaan — for sure — relevanttiin substanssiin ja inputtiin, muistetaan produktion funktio eikä modifioida originaalia visiota extremesti ja missata missiota. Amirite?
Kuulostaako älykkäältä? Jos sekaan ripauttaa vielä muutaman ihan oikean, niin sanotun sivistyssanan, on suorastaan asiantuntija — asiassa kuin asiassa, you know.
Myönnän, että vähän liioittelen kuvauksessani, mutta lähes tällaista kieltä olen joskus kuunnellut. Kuulostaisin tietysti tätimäiseltä, jos ryhtyisin moista kyseenalaistamaan.
Mieleen hiipii kuitenkin mummomainen kysymys: Miksi englanti tai englannin väännös on mieluisampaa kuin oman kielen puhuminen? Kyllä englantia saa puhua. Mutta eikös suomen kielikin ole kohtuullisen rikas sanavarastoltaan ja ilmaisuiltaan? Puhutaan siis kumpaakin — erikseen — ja kehitetään omaan kieleen sattuvia sanontoja ja kiehtovia kielikuvia Agricolan hengessä. Uskoisin, että kaikkivaltias Jumala, jota haluamme palvella, ilahtuu, kun käytämme hänen antamaansa luovuutta myös puhumalla rikasta äidinkieltämme, sydämemme kieltä.
Muistan muinaisesta nuoruudestani, että jos joku erehtyi (lue: kun minä erehdyin) puhumaan suuria, äidilläni oli tapana sanoa napakasti suomalaista sananlaskua lainaten: ”Suuret sanat eivät suuta halkaise”, mikä tarkoittaa suurin piirtein sitä, että teot ovat sanoja vaikuttavampia, tai sitä, että pelkät sanat eivät tee suureksi, älykkääksi tai osaavaksi. Pitää olla jotakin muutakin.
Tekeekö englannin osaaminen tai fingelskan vääntäminen puhujasta fiksun vai onko kyse siitä, että on hienoa käyttää ”suuria” sanoja ja piiloutua niiden taakse, vaikka todellisuudessa ei olisi kovin paljon järkevää sanottavaa?
Ja sitten ensimmäisen virkkeen summittainen suomennos: Kun annetaan ohjeet tapahtuman rupeamien juontamista varten, on syytä heti tarkistaa juontajien osaaminen, jotta varmasti keskitytään asianmukaiseen sisältöön, muistetaan tapahtuman tarkoitus eikä muunnella alkuperäistä näkyä liian rajusi ja kadoteta perustehtävää. Olenko oikeassa?